Uusi videoyritys

Kokeillaanpa uusiksi laittaa edelliseen postaukseen liittynyt video blogiin. Kuvasin jouluaattona Oonaa takapihalla lunta ihmettelemässä, ja videon lisäämisen jälkeen selvisi, ettei se avaudu lainkaan. Mutta toivottavasti nyt toimisi, kun tein pari juttua hieman eri tavalla. Mokasin siinä, että lisäsin tämän alunperin kuvanlisäyksen kautta, mutta nyt toivottavasti avautuu ja näkyy, kun videonlisäysnappi löytyi vihdoin :)

Ihmeellinen lumi

Jouluaattona Oona ihmettelemässä lunta mummolan takapihalla. Myös pussissa ollut joulukinkku kiinnosti kovasti, ja siihen tuo otus iskikin hampaansa myöhemmin, ei onneksi montaa palaa ehtinyt nautiskella :)

Koirako sairas?

Tein muutama päivä sitten löytöjä Oonan vasemmasta kyljestä. Ei niin mukavia ja tervetulleita asioita. Kyljessä pieni patti, toinen, suurempi, itseasiassa aika suuri, melkein puolikkaan kananmunan kokoinen "litteähkö" lähempänä vatsaa, mutta kuitenkin kylkeä vielä sekin. Tätä olen aina pelännyt. Rotukoirilla kun tuppaa kaikenlaisia sairauksia olemaan enemmän, sanotaan. Pahkurat ovat sellaisia muljahtelevia ja liikkuvat ihon alla, eivät mitään paikallansa pysyviä kuhmuja. Nuo ovat ainakin tähän asti olleet täysin oireettomia. Ei aristusta kun niitä koskettaa, ei minkäänlaista eroa käyttäytymisessä, syömisessä, juomisessa jne. Ensimmäisenä noista tuli mieleen rasvapatit. Niitäkin vanhemmilla koirilla saattaa olla useampiakin. Googletin nettiä, rasvapattien pitäisi olla vaarattomia. Mutta mistäpä minä voin tietää mitään varmasti? Googlehan on diagnooseja pullollaan, sieltä voisi jokainen ottaa helposti omansa ja luottaa siihen, jos niihin todella jaksaa uskoa. Minä en jaksa enkä pysty. Täytyy varailla lääkäriaikaa mahdollisimman pian. Asia on hyvä tarkistaa. Ja jos nuo nyt vaarattomiksi rasvapateiksi todetaan, niin hyvä näin. Eläinlääkärireissut eivät koskaan ole turhia. Kuulun niihin eläintenomistajiin, jotka kiikuttavat lemmikin tarkastukseen, vaikka vaiva tai poikkeavuus olisi ihan pientäkin. Ehkä toisten mielestä olen hysteerinen, mutta mielenrauha on pakko saavuttaa joka tapauksessa, eikä sitä saada, ellei meillä ole ammattilaisen siunaus sille, että kaikki todellakin on ok. On parempi huolehtia liikaa kuin liian vähän. Olen heitellyt puolivitsinä kavereille ja muille läheisilleni niistä ajoista, kunhan mulla on omia lapsia. Varsinkin vauva-aikana, ja erityisesti esikoisen kanssa voin hyvin kuvitella omat reaktioni. Nyt se itkee sekunnin kauemmin, se on pahasti pulassa. Nyt se ei itke, miksi se ei itke. Se nukkuu liian vähän, nukkuu liikaa, syö liikaa, ei niele viimeistä suupalaa... Näitä paniikin aiheita on tuhansia. Tulen luultavasti saamaan soittokiellon hätäkeskukseen, kunhan muutaman kerran soittelen ambulanssit ja poliisit ja palokunnat paikalle lapsen aivastaessa kahden sijaan kolmesti. Joskus voisi oikeasti rauhoittua ja miettiä, mikä on todella vakavaa ja milloin voisi vielä seurailla oireita. Näissä pattiasioissa viimeksi erehdyin, toivottavasti tälläkin kertaa käy niin. Vein paniikin vallassa toisen kissani eläinlääkärin vastaanotolle löydettyäni siltä suurikokoisen pahkuran rinnasta. Lääkäri tutki ja totesi, että katti on vain satuttanut itsensä, että tuo on seurausta jostakin kolauksesta. Jälkeenpäin tajusin ettei ihmekään. Pojat olivat jouluna kaataneet kuusen kahdesti, ravanneet parvisängyn portaita ylös ja alas, kiipeilleet pitkin hyllyjä ja seiniä ja käyneet tutustumassa joka ikiseen koloon mitä silloisesta asunnosta löytyi. Siitä vauhdin ja korkealla kieppumisen määrästä on mahdoton jopa kissan selvitä kolhuitta. Pahkura hävisikin muutaman viikon kuluessa kokonaan. Mutta olkoonkin, että todennäköisesti Oonallakin on kyse vain rasvapateista, aion tälläkin kertaa olla se hysteerinen äiti ja viedä koiran mahdollisimman pian tutkittavaksi. Toivon, että pelot ja epäilyt kuolettavista syöpäkasvaimista ovat kaukaa haettuja ja turhaa panikoimista. Vaikea tätä on olla miettimättä jatkuvasti, mutta kohta pitäisi asiaan saada selvyys.

Tutkiskelin aikani pahkuroita kyljestä. Oona vissiin alkoi jo olla kypsä tälle mutistelulle ja käänsi lopulta kylkeä ja alkoi tehdä lähtöä paikalta. Nyt riittää. Lopeta jo.

Lähdettiin tänään aamupäivästä pienelle kävelylle metsään, josta saatiinkin nyt parempia kuvia aikaiseksi, kun hämärä oli jo hävinnyt. Eivät ainakaan mun silmään näyttäneet niin himmeiltä kuin lauantaiset ulkokuvat, jotka päätin jättää julkaisematta kokonaan. Oona sai viettää ns. vapaalenkin, jolloin se oli kytkettynä pelkkään fleksiin ja sai keskittyä ihan omiin juttuihinsa työn sijaan. Eli nuuskimiseen.

Oona ei ole oikein vielä täysin käsittänyt sitä, että fleksistä riittää narua pidemmällekin, vaikken tule aina perään. Helposti se jää polun reunalle ihmettelemään.

Töitäkin piti vähän tehdä. Ensin oli työ, sitten vasta huvit... Kuvat eivät kyllä työnteosta oikein kerro. Oona odotteli, että koska saa laskea kuonon kunnolla maahan. Oppii varmaan pian yhdistämään fleksin vapaa-aikaan ja siihen, että se ei ole kaukana kun naulakosta mukaan tarttuukin iso mötikkä nahkahihnan sijaan. Olisi ehkä syytä opettaa niin, että fleksi todellakin tarkoittaa sitä vapaata, eikä sotkea valjaita tuohon ollenkaan. Tutuissa paikoissa kun pystyn aivan hyvin sen kanssa tekemään kävelyreissuja ilman valjaitakin.

Toivottavasti helpottunein terveisin palaamme seuraavaan postaukseen... :)

Opaskoira = pelastajakoira?

Ei ehkä ihan virallisesti, mutta melkein niitä voisi myös pelastuskoiriksi kutsua, sen saa ihan arjessa huomata. Ainakin osaa opaskoirista, kuten tätä omaani.

Liikenteessä ei pitäisi koskaan kulkea täysin omiin ajatuksiinsa uppoutuneena, ei varsinkaan ruuhka-aikana. Niin, ettei tajua / huomioi ollenkaan, mitä ympärillä tapahtuu. Minä huolimattomuuttani näin toimin ja otin opikseni toivottavasti loppuelämäkseni. Olin kävelemässä Lauttasaaren sillalle Ruoholahden suunnasta. Yritin siirtyä sillalle, ja suurta ihmetystä herätti se, ettei koira suostu yht'äkkiä menemään eteenpäin, ei millään. Ei, vaikka kuinka houkuttelin ja komensinkin. Mietin, että ehkä siellä on jotain estettä. En itse nähnyt ainakaan edessäpäin mitään, joten kovin suuri juttu se ei voinut olla. Hetken neuvoteltuani sain koiran menemään muutaman askeleen eteenpäin, jotka se otti todella vastahakoisesti ja epäröiden. Taas pysähdyttiin ja minä ihmettelemään kahta enemmän, mikä tässä mättää. Mitään outoa ei pitäisi tiellä olla. Autojakin menee sillalle, joten ei sitä olla voitu nostaa ylös merellä kulkijoita varten. Samassa huomaan, kuinka bussi hiljentää vierellä. Ja se todellakin on lähellä. Ehkä 10 sentin päässä meistä. Nyt ymmärsin, miksi koira ei halunnut kulkea. Jos oltaisi kävelty vielä jonkin matkaa, olisi voinut käydä huonosti. Oltiin melkein aidassa kiinni. Tajusin siirtyneeni sillalle väärältä puolelta. Sieltä, mistä autot sinne liikkuvat. Sillallehan on jalankulkijoille oma ns. sisäänkäyntinsä, jonka kaide erottaa selkeästi autojen puolelta. Kyllähän minä olen sen tiennyt aina. Nyt seilailin aivan muualla kuin liikenteen seassa. Ajatukset sekaisin kaikesta muusta. En tiedä, oliko bussikuskilla aikomus tulla huomauttamaan, että olin väärällä puolella, enkä jäänyt asiaa selvittämään. Luikin äkkiä takaisin ja päästiin ehjin nahoin turvalliselle reitille. Sinne koirakin kulki pitkin ja varmoin askelin. Jos olisin ollut liikkeellä yksin, olisin luultavasti saanut osumaa auton keulasta. Kai näitä voi sattua kaikille. Mutta tästä lähtien täytyy tehdä ajatustyöt jossain rauhallisemmissa paikoissa :)

Joulu oli Oonan osalta sitä samaa kuin meillä muillakin. Herkkuja. Kinkkua, possunkorvia ja kuivattua poronselkää. Ei kuitenkaan liiaksi. Meillä on ollut tapana lähipiirissä lahjoa jouluisin myös eläimet, eikä poikkeusta tapahtunut tänäkään vuonna. Herkkujen lisäksi paketeista paljastui myös jotain pysyvämpää ja oikeasti hyödyllistä.

Oonalla on ollut jo vuosikaudet oma pesä, jossa se on nukkunut joka ikinen yö. Kun muutettiin tänne uuteen kotiin, se ei ole petiinsä koskenutkaan. Olen ihmetellyt usein, mikähän siinä on ollut vikana. Sohva tai välillä mun sänkykin ovat olleet parempia paikkoja, jopa lattia. Nyt kun sijasin lahjatyynyn pesäkoloon, on se alkanut taas kelvata. Nyt ei ole vasu enää tyhjillään öisin, eikä aina päivisinkään...

Luultavasti vanhat pahnat alkoi kyllästyttää. Kaivattiin jotain uutta ja pehmeämpää.

Mun omasta ostamastani paketista löytyi puolestaan uusi hihna. Näitä fleksejä meillä on kotona jo olemassa ainakin kaksi ennestään, mutta ne ovat molemmat niin pieniä, että Oona saa ne halutessaan kiskottua katki ja olen aina sitä pelännyt, joten turvallisuussyistä päädyin tähän suurempaan taluttimeen. Musti ja Mirri-liikkeestä ostin, hinnaltansa oli melko suolainen - 39 euroa, mutta opaskoirakortilla sain kyllä hyvät alennukset. Mutta on toki laadultaankin hyvä ja vaikuttaa kestävän, vaikka koira välillä riuhtaisee. Ajatuksena fleksin hommaamiselle oli nuo Oonan vapaa-ajan nuuskimislenkit. Mulla on nyt täällä ollut tapana tehdä sen kanssa kävelylenkki iltaisin metsässä, jolloin se saa rauhassa tutustua toisten koirien jättämiin viesteihin ja haistella hajuja aivan rauhassa. Joskus alkuaikoina annoin sen nuuskia opaskoiravaljaat päällä, mutta siitä seurauksena tuli tapa, joka haittasi sen opastusta. Nokka saattoi eksyä maahan useammankin kerran yhden lenkin aikana ilman lupaa ja koin sen hankalaksi. Lopetin valjaissa nuuskimisluvat kokonaan, kuono saa viistää maata vain vapaa-ajalla. Oonahan tykkää hoitaa myös WC-asiointinsa mahdollisimman tiheissä ryteiköissä. Noista pöpeliköistä saattaa löytyä jos jonkinlaista ällöttävää, ravasta ties mihin koirien ja ihan ihmislenkkeilijöidenkin ulosteisiin (tämän kuulin naapuriltani, ja alkoi kuvottaa samantien), joten halusin säilyä kuivin jaloin. On helppo päästää Oona pitkässä fleksissä hoitamaan asiansa, ja voin itse odottaa tien reunassa. Joissain kohtaa polun reunoilla on myös ojia, joihin ei tee mieli mennä rämpimään. Fleksi on tällaiseen käyttöön hyvä, opashommissahan Oonalla on tavallinen nahkahihna- ja panta valjaiden lisäksi, jotka olen saanut sille opaskoirakoululta. Nahkahihna osoittautui liian lyhyeksi noille koiran ryteikköreissuille, koska jouduin itsekin niissä tarpomaan. Nyt tuo osuus on kovasti helpottanut.

Tuosta Oonan kuonotyöskentelystä yritin tänään räpsiä kuviakin, mutta eihän siitä mitään tullut. Mentiin ulos kuvailemaan vasta hämärän tultua, joten kuvista tuli todella himmeitä ja epäselviä. En takaa noiden yllä julkaisemieni kuvienkaan laadukkuutta, koska en ehtinyt tarkistuttaa niitä kellään - niin käy joskus. Nyt kun on kerrankin aikaa, niin halusin laittaa ne blogiin heti. Mutta ehkä niistä selvän saa. Mun blogeissa kuvien kanssa kannattaa aina suhtautua varauksella. Ihan joka, tai edes läheskään jokaisessa postauksessa ne eivät täydellisyyttä hivo. Mutta yritän parhaani :)

Valmis Lauttasaari

Nyt ollaan Oonan kanssa näiden Lauttasaari-treenien jälkeen siinä pisteessä, että paikan suhteen aletaan olla valmiita. Oltiin siellä eilen harjoittelemassa, ja kaikki sujui paremmin kuin hyvin. Käytiin oikeastaan sama litania paikkoja läpi kuin aiemmin. Ensin Lidl, Apteekki ja kaikki muut liikkeet, jotka sijaitsevat vierekkäin Heikkiläntien aukiolla. Siitä vielä S-Market, kukkakauppa ja Cafe Picnic. S-Marketin luona oli parkkeerattuna kuorma-auto ja ties mitä muutakin rakennustyömaalle kuuluvaa tavaraa pitkin jalkakäytävää. Odotin, että niistä Oona varmasti hämmentyy, koska alue, jonka poikki meidän piti kävellä, oli todella sotkuinen ja epäselvä, mitä se ei aiemmin ole ollut. Mutta väärässä olin - ja hyvä toki niin. Koira kierteli, pujotteli ja ohjaili mut läpi sokkeloisen reitin kuin se olisi mennyt siitä jo kauan aikaa säännöllisin väliajoin useita kertoja. Kierrettyään työmaan parkkipaikan kautta koukaten, se palasi takaisin jalkakäytävälle itse ilman pyyntöjä. Onneksi tuo hässäkkä on poistumassa pian, ja päästään taas kulkemaan normaalia kautta kauppaan. Lauttasaaressa on ylipäätään aika paljon nyt rakennustyömaita menossa. Matkan varrella salille on Vattuniemenkadulla osittain tien tukkeena jonkinlaiset talonrakennussysteemit, ja joudutaan autoteillä liikkumaan siinäkin. Ehkä muutama metri vain, mutta hankalaksi työmaa tekee Vattuniemenrannan ylittämisen, kun pitäisi kuulla tuleeko autoja ja mistä niitä menee, mutta työmaan äänet peittävät inhottavasti osan äänistä. Täytyy vähän vilkuilla autojen valojakin, jotka erotan jo aika kaukaa. Onneksi on pilvisiä päiviä ollut nyt ja hyvin hämärää, että pystyy hyödyntämään valoja. Auringonpaisteella se on turha toivo. Koirahan ei tiedä, koska mennään yli, se mun on aina itse ratkaistava. Se selvästi tajuaa, mikä on autojen ja mikä jalankulkuun tarkoitettu väylä, tuon olen huomannut sen toimissa jo aiemmin. Eilinen oli siitäkin hyvä päivä, että aurinko pilkisteli kirkkaasti taivaalla häikäisten mun silmiä, joten en voinut itse normaalisti käyttää vähäistä näköäni, vaan nyt oltiin täydellisesti koiran taitojen ja oppiman varassa. Koko tähän harjoitukseen aikaa kului kokonaisuudessaan noin tunnin verran. Nyt voidaan tästä lähtien hyvillä mielin liikkua Oonan kanssa kahden ilman, että meillä on enää mukana matkassa näkevän ihmisen silmät seuraamassa takana :) Reitithän katsotaan aina alkuun niin, että mukana on juuri tähän tarkoitettu ammatti-ihminen, joka reittejä kanssamme katsoo, koska enhän itsekään niitä etukäteen voi tietää. Nyt Oona on ns. Lauttasaarikurssinsa suorittanut sen kiitettävin arvosanoin läpäisten, myös mulla on kaikki hallussa joten voidaan rauhassa lähteä liikkeelle ihan keskenämme, tai minä yksin, jos joskus sellainen tilanne sattuu eteen.

Nyt alkaa olla aika siirtyä joululomille uusien reittien opettelusta. Töitähän Oona tekee yhä edelleen, mutta vain sellaisissa paikoissa, jotka ovat jo tuttuja entuudestaan. Huomasi muuten, että kun käytiin uusia juttuja läpi, oli koira harjoitustunnin jälkeen väsähtänyt. Eikä ihme, onhan uuden opettelu eri juttu kuin vanhan toistaminen uudestaan ja uudestaan. Siinä joutuu mun lisäksi koirakin painamaan mieleensä paljon uusia teitä ja rakennuksia, kaikkea mitä milloinkin uudet reitit pitävätkään sisällään. Kaikesta väsymyksestäkin huolimatta Oona oppii todella nopeaan, eikä siltä tarvitse kahteen kertaan yleensä kysellä, mihin mennään, kun mainitsen uusien paikkojen nimiä. Jos nyt jotain huomautettavaa keksimällä keksin, on Lidlin paistopiste ja K-Supermarketin liha- ja kalatiskillä käyttäytymisessä hieman parannettavaa. Kova nuuskiminen ja herkkuihin huomion kiinnittäminen voisi olla vähäisempää. No, se on labradorinnoutaja ja sillä on rodulle hyvin yleinen ominaisuus, ikuinen nälkä. Menköön sen piikkiin ainakin nyt, kun niiden himoitseminen ei ole sen työntekoa häirinnyt muuten, kuin tiskeiltä poistumisen kannalta hieman, kun saan vähän enempi käskeä. Jos nyt kaikki menee suunnitelmien mukaan, se saattaa päästä ensi viikolla pariksi päiväksi Joensuuhun lomailemaan oikein kunnolla. Luonnon helmassa vapaana juokseminen ja takapihalla luun syöminen ja sen lumeen piilottaminen (Oletan, että Itä-Suomessa on jo lunta edes vähän) ovat kyllä enemmän kuin ansaittuja rentoutumishetkiä, todella hyvin se on työnsä hoitanut :)

Seikkailua Lauttasaaressa

Viime aikoina ollaan Oonan kanssa harjoiteltu uusia reittejä Lauttasaaressa. Tämä aiheuttaa joissain tutuissa ihmisissä hieman hämmästystä, koska itsehän asun aivan toisella puolella kaupunkia. Miksi opetella ja koiralle opettaa paikkoja niin kaukana kotoa, kun lähempänäkin on samat palvelut. Syitä on oikeastaan kaksikin. Ensiksikin voinen esittää vastakysymyksen: Miksi mun ja meidän pitäisi liikkua vain aina entuudestaan tutuissa paikoissa mahdollisimman lähellä kotia? Vaikka omat lähiympäristöt ovat toki tärkeitä, tulisin hulluksi, ellen pääsisi liikkumaan muualle. Haluan tuntea kaupunkia jossa asun, ja haluan myös koirani tuntevan sen. Hiljalleen ollaan menty uusiin kaupunginosiin, joskaan ihan kaikkea ei varmastikaan aivan heti käydä läpi. Se, mikä milloinkin tulee ajankohtaiseksi jostakin suuremmasta syystä opetella, opetellaan. Huvin vuoksi ei lähdetä käymään aivan koko pääkaupunkiseutua kuitenkaan läpi. On piristävää nähdä uusia paikkoja, ja saada vaihtelua pelkkiin kotiseutumaisemiin. Toinen syy tälle Lauttasaarelle on se, että käyn siellä tekemässä kuntosalitreenin kolmeen kertaan viikko. Siihen en tässä sen enempää syvenny, asiasta löytyy ajatuksia enempi omasta blogistani. Mun mielestäni on ihan järkeenkäypää, että kun olen Lauttasaaressa jo valmiiksi, voin hoitaa siellä kauppaostokset ja muut tarvittavat asioinnit ja mennä suoraan kotiin ilman, että tarvitsee tehdä Vuosaaren kautta ylimääräinen lenkki. Siinä säästyy aikaa ja voimia varsinkin, kun päiviin on sisällytetty muitakin aikataulutettuja menoja.

Sekä viime- että myös tällä viikolla oli vuorossa Lauttasaaren S-Market, Lidl, Apteekki ja Alkokin katsottiin, kun se siinä lähellä sijaitsee. Oonahan nappaa paikat helposti nimistä muistiinsa, joten noilla nimillä mentiin ja neuvottiin sitä oikeaan liikkeeseen. Innoissaan se eteenpäin kulki ja uskon, että samalla aivot tekivät hurjasti muistiinpanoja seuraavaa kertaa varten :) Ensi tiistaina mennään uudelleen. Sittenhän se nähdään, kuinka oppi on jäänyt mieleen. Oonan tuntien on taatusti tarttunut muistiin, koska nopeasti se on aiemminkin ymmärtänyt mistä on kyse. Hienosti koira on oivaltanut myös Ruoholahden metroaseman "hissiongelman". Olen joiltakin muilta näkövammaisilta kuullut, että metrolaitureilta on hankala päästä hissiin. Hissi piippaa, mutta ei silloin, kun ovet avautuvat. Hissejähän on kaksi, joten se täytyy selvittää, kumpi ovista avautuu. Oonan kanssa me odotellaan keskellä niin, että ovet ovat meitä molemmin puolin. Mulle tuo ei ole ihan niin hankalaa, koska näköä on ihan vähän ja pystyn erottamaan kummasta ovesta pääsee sisään. Hissit on kuitenkin hankalasti rakennettu sellaisiin "syvennyksiin", että ovien näkeminen vaatii myös multa siksi aikamoista pään pyörittelyä ovelta toiselle, kurkkimista ja silmien siristelyä. Oona on ilmeisesti ymmärtänyt hiljattain, ettei nyt olla niillä helpoimmilla vesillä ja on ottanut asiakseen katsoa ovitilanteen puolestani. Se näkee oven avautumisen ja osaa viedä oikeaan hissiin. Mun ei itse tarvitse jatkuvasti näin ollen seurailla niin tarkasti hissejä ja niitä syvennyksiä.

Huomenna päästään tekemään pikakatsaus Eiraan. Se käydään tarkemmin läpi vasta myöhemmin, mutta nyt saadaan pieni maistiainen jo tulevasta. Torstaina ollaan menossa taas salille. Minä treenaamaan ja Oona lepäilemään ja viettämään vapaatuntiaan. Oonahan saa viettää töidensä lomassa vapaan hetken oman treenailuni välissä. Sillä on salilla oma paikka henkilökunnan tiloissa, joissa se saa rapsutuksia ja huomiota, josta se nauttii kovasti. Asiakkaiden ulottuvilla koira ei ole, mutta tuttu henkilökunta voi sen kanssa vapaasti jutustella. Näissäkin on kai monta tapaa toimia. Toiset tykkäävät, että opaskoira on valjaissa paikallaan koko asiointiajan niin, ettei sitä kukaan huomioi. Itse olen ottanut tässä toisenlaisen linjan. En ole huomannut siitä Oonalle olevan minkäänlaista haittaa. Salilta lähtiessä se opastaa aivan normaalisti, eikä rentoutumishetkellä ole mitään negatiivista seurausta koskaan ollut. Se enemmänkin virkistää koiran aivotoimintaa ja työtarkkuutta. Tämä on niitä asioita, jotka herättävät mielipiteitä puoleen ja toiseen riippuen ihmisestä. Ja on varmasti myös koirakohtaista. Meillä kuitenkin tämä toimintatapa testattu ja hyväksi havaittu. Oona nauttii ja myös minä voin olla varma, että kaikki menee hyvin näinkin. On paljon tilanteita, joissa Oona saattaa makoilla useammankin tunnin paikoillaan valjaissa. Näitä on yleensä omat opiskeluun liittyvät hetket. Silloin koira pötköttää pöydän alla, ja kummasti se rauhoittuukin kuuntelemaan luentotilan edessä puhuvan ihmisen juttuja. Sellaisissa paikoissa, joissa sen on mahdollista päästä hengähtämään työnteosta tauolle, annan sille siihen luvan ihan mielelläni. Onhan ihmisilläkin lounas- sekä kahvitauot. Oonalle parasta rentoutumista on juurikin se, että se saa nauttia (tuttujen) ihmisten huomiosta ja läsnäolosta.

Sain pari kuukautta sitten ulkomaantuliaisena lahjaksi Oonasta maalatun taulun. Oma silmäni ei riitä erottamaan muuta kuin epäselvänä kuvan, joten en osaa sanoa, kuinka paljon se Oonalta lopulta näyttää. Monista muiden kommenteista päätellen maalaus on hyvinkin onnistunut. Oonasta napattiin jossain vaiheessa kuva, josta mallia katsoen taulu on suoraan Rodoksella maalattu. Toisilla on kyllä silmää ja taitoa tehdä tällaisia töitä.

Oonan
Facebook-sivulla
on lisättynä aiemmin blogissa mainitsemani Oonan possunkorvanodotusvideo. Ei se ehkä ihan tarkimmasta päästä ole, mutta kyllä siitä selvän jotakuinkin hyvin saa. Ainakin äänet kuuluvat. Jännä miten aina possunkorvan nähdessään koira sekoaa, eikä meinaa nahoissaan pysyä. Mutta kun kamerat laitetaan päälle, ollaan niin vaisua ja ujoa että... Nytkin sain sitä houkutella hieman esiintymään, mutta melko laimeaksi se jäi. Joskus sen saa yllätettyä kyllä, mutta ne kerrat ovat aika harvassa...

Kamalat metroraot, kamalemmat ritiläportaat, kamalimmat korkeatpaikat!

Oona on alusta asti pelännyt korkeita paikkoja. Sellaisia, joista näkee alas. Esimerkiksi kauppakeskuksissa olevat lasit yläkerroksissa. Kun sieltä näkee alas edelliseen kerrokseen, se on Oonan mielestä jotakin aivan hirvittävää. Jos koira joutuu lähelle lasia, se menee matalaksi, haraa tassuilla vastaan levittäen ne niin leveälle kuin mahdollista ja menee aivan jäykäksi. Toinen paikka on rappuset, joissa on sellaiset aukot, joista näkee alas. Niitä ei uskalleta kiivetä ylös millään. Muistan, kun Oonan minulle tullessa treenasimme kouluttajan kanssa meidän kerrostalon rapussa yhtä sellaista kohtaa useampaan kertaan, jossa oli rappusten vierellä kaide, jonka väleistä näkyi pudotus alas. Jossain vaiheessa Oona oppikin menemään siitä ohi jarruttamatta, mutta selkeästi aina varoi kyseistä paikkaa. Edelleen rappusissa se olen minä, joka menen kaiteen puolella ja koira vieressä toisella puolella. Näitä pelkoja olen kuullut muillakin koirilla joskus esiintyvän. Asia saattaa kuulostaa hieman kummalliselta, koska tässä on kyseessä kuitenkin opaskoira, jonka tulisi sopeutua kaikkeen ja selvitä lähes mistä vain. Mulla ei itselläni ole vastausta siihen, miksi Oona noin käyttäytyy, mutta kaikki opaskoirille vaadittavat testit se on läpäissyt ja siitä on koulutettu oikein mainio ja työnsä mallikelpoisesti suorittava kansalainen. Toki koirilla on erilaisia luonteita ja pelkoja, ja luultavasti tämä ei ole ollut esteenä koulutukselle. Itse näen tässä Oonan varovaisuudessa hyviäkin puolia. Mahdolliset pudotukset se kiertää kaukaa. Ja jos se alkaa jarruttaa ja laittamaan vastaan, tiedän, ettei itsekään kannata jatkaa eteenpäin. Jos näitä pudotuksia ei lasketa, Oona on aina utelias ja halukas jatkamaan matkaa, eikä taatusti heittäydy laiskottelemaan kesken retken, mentiinpä minne tahansa, missä tahansa. Jos koira säntäisi suinpäin pudotukseen, siinä kävisi huonosti. Tai jos se pysähtyisi liian myöhään juuri siihen reunalle. Voin kuvitella tilanteen, jossa aurinko paistaa kirkkaana pilvettömältä taivaalta, jolloin en pysty erottamaan itse juurikaan mitään. Jos liikuskellaan vaikkapa venesatamassa, jossa pudotus mereen on lähellä. Auringon sokaistessa silmäni ja kumotessa sen pienenkin näön, joka minulla on olemassa, tuskin havaitsisin pudotusta. Koira havaitsee. Ajoissa. Se ei koskaan suostuisi menemään ehkä arviolta kahta tai kolmea metriä lähemmäs. On tästä hyötynsäkin. Oikeastaan harvoin törmään tilanteeseen, jossa tuo asia tuottaisi hankaluuksia. Noita kuvailemiani laseja tulee melko vähän vastaan paikoissa, joissa me yleisimmin liikumme. Ja silloin kun niitä on, ei ole mikään pakko kulkea niiden vieressä. Aivan hyvin voidaan vaihtaa puolta lähemmäksi seinää niin, että Oonakin tuntee olonsa mukavaksi työtä tehdessään. Portaissa kaiteet eivät enää juurikaan haittaa joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, se on pitkäjänteisen ja rauhallisen, koiralle kannustavan treenin tulos.

Täällä uudessa kodissa porraskäytävässä raput pohjakerrokseen tuottivat kuitenkin Oonalle päänvaivaa. Syytä en edelleenkään tiedä, koska ne eivät eroa millään tavalla esimerkiksi aiemman kodin rappusista. Ensimmäistä kertaa alas mentäessämme täällä Oona jumittui ylätasanteelle, eikä suostunut millään tulemaan askeltakaan rappusiin. Yritin ensin kannustaa niin, että pidin normaalisti kiinni opaskoiravaljaista, ja koetimme mennä kuten missä tahansa aiemmissa paikoissa. Kun mitään edistystä ei tapahtunut, päästin irti valjaista, otin hihnasta kiinni niin, että pääsin itse rappusiin edeltä. Menin muutaman askeleen itse alemmas ja jäin siihen kasvot koiraan päin. Aloitin rauhallisen keskustelutuokion koiran kanssa. Selvitin puhumalla, että nämä ovat ihan samanlaiset portaat, joissa se on aiemminkin kulkenut ja kutsuin sitä tulemaan rohkeasti alemmas. Koira katseli minua ja rappusia koko ajan, oli utelias ja häntä heilui. Vaikutti enemmänkin empivältä, en ehkä sanoisi, että olisi suoranaisesti pelännyt, ei ainakaan mennyt paniikkiin. Aikani jutusteltuani ja yhden askeleen alemmas siirryttyäni rohkaisuksi koiralle, se vihdoin otti kuin ottikin askeleen. Paljon, erittäin paljon kehuja ja kannustusta, rohkaisua. Tuli toinen, kolmas, neljäs, viides askel... Kehujen saattelemana päästiin hienosti raput alas. Ylös mentäessä ei ole ollut mitään ongelmaa. Seuraavalla kerralla ihmeteltiin taas hieman, mutta huomattavasti vähemmän aikaa. Pian tuo meni ohi, ja nyt koira häntä heiluen hitvettää portaat ilman minkäänlaista empimistä. On jännä huomata, kuinka jotkut portaat voivat aiheuttaa tällaisen reaktion. En tiedä, mikä niissä koiraa arveluttaa, kun ne ovat kuitenkin samanlaiset kuin missä se on aiemminkin kulkenut.

Nyt kun ollaan täällä pääkaupunkiseudulla käytetty julkisia todella paljon, ja erityisesti metroa, olen huomannut, että joskus siinä on pientä takkuamista. Tätä esiintyy hyvin harvoin, mutta olen kiinnittänyt asiaan silti huomion. Metrohan on Oonalle vieras juttu, ja aiemmin olemme sitä vain kerran tai pari käyttäneet ennen muuttoa. Nyt muutamalla kerralla metroon mentäessä ja sieltä poistuessa Oona on kovasti tarkkaillut metron lattian ja raiteen väliin jäävää rakoa, jossa on korkea pudotus. Siinä ollaan sitten emmitty, että uskalletaanko metrosta astua ulos vai ei. Jos se tassu lipeää sinne rakoon ja koko koira siinä perässä... Näin se Oonan täytyy ajatella. Varsinkin me, jotka metrolla usein matkaamme, tiedämme että ovissa on oltava nopea. Metro ei odota, ja aina ei ole takeita siitä, että ovien lähiseutu tarkistetaan ennen kuin ovet vedetään kiinni. Siksipä ovista on painuttava salamana ulos, tällainen mielikuva on juurtunut mulle päähän jo vuosia sitten ja sitä olenkin ahkerasti noudattanut. Mitä sitten teen, kun Oona jää tutkimaan rakoa? Ensimmäisellä kerralla, kun se tapahtui, en todellakaan toiminut oikein. Menin itse paniikkiin ja ajattelin, että ovet sulkeutuvat ja jäämme väliin, tai vähintään jompikumpi meistä joko minä tai koira. Loikkasin ulos metrosta, otin molemmin käsin kiinni valjaista ja kiskoin koiran ulos sille samalla kotkottaen, että alkaa tulla sieltä nyt. Kun ovet sulkeutuivat, paniikki laantui ja metro jatkoi matkaansa, tajusin toimineeni väärin. Tuo on pahin virhe, mitä voin tehdä. Mutta minkäs teet, kun ulos on ehdittävä, ei siinä ole mitään mahdollisuuksia jäädä lepertelemään kuin pikkulapselle, että jospas nyt tulisit. Oonalla häntä vain heilui ja se oli, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ajattelin, että tästä täytyy samantien soittaa Oonan kouluttajalle ja kysyä neuvoa. Hänellä varmasti olisi keino ja ratkaisu ongelmaan. Tiesin, että olihan meidän päästävä kotiinkin, eli uusi metromatka olisi vielä edessä. Ja kun se koitti, mietin ja jännitin kovasti metroon nousua. Kumma kyllä se ei tarttunut koiraan, oli kuin se ei olisi tajunnut tunnetilaani lainkaan. Uskon kyllä, että se tajusi, muttei piitannut siitä. Tai sitten se oli vain niin huomaamaton ele kuinka se reagoi, etten vain huomannut. Väitän osaavani lukea koiraani aika hyvin, joten tiedän, jos se käyttäytyy kummallisesti tai jos sen mieltä jokin vaivaa. Hetki uuteen koetukseen tuli. Mutta ilman minkäänlaista ongelmaa. Koira tassutteli pitkin askelin metroon, eikä ollut huomaavinaan koko rakoa, vaikka siinä se oli ihan yhtä leveänä ja kammottavana kuin tullessakin. Tällaisia hyviä metromatkoja on jatkunut ja jatkunut edelleen. Tuo oli pahin jumiutus, mutta jotain pieniä on tullut muutama vielä jälkeenpäin. Niistä on selvitty vain käskemällä koiraa eteenpäin, mikä on auttanut samantien, perään kehut ja kaikki on ennallaan. Kouluttajalle soitto jäi vielä toistaiseksi, kun mitään pahoja jarruja ei ole laitettu pohjaan. Enkä itsekään jännitä metromatkoja enää juuri lainkaan. Ensimmäinen jarru tuli täysin yllättäen, mutta siitä asti olen aina tiedostanut, että sellainen saattaa tulla vielä uudelleen, ja valmistellut koiraakin siihen, että mennään ovesta kerralla sisään ihan yhden pysähdyksen taktiikalla :) Ääni ja sen painot auttavat Oonaa kovasti. Se reagoi selkeästi kehuihin ja rohkaisevaan äänensävyyn, jo sillä saadaan monta juttua ratkeamaan. Jos vielä yksikin ensimmäisen jarrutuksen kaltainen tilanne tulee, on syytä ottaa heti yhteyttä kouluttajaan ja pyytää apua. Koululta löytyy varmasti kullanarvoista apua sekä keinoja, kuinka saadaan kulkemisesta mahdollisimman sujuvaa ja ongelmat karistetuksi pois tieltä.

Ollaanpa kerran jouduttu junassakin siihen tilanteeseen, että meidän oli tultava toisen vaunun kautta ulos. Korkeat ritiläportaat, joista näkyi alas maahan, olivat Oonalle kauhistus. Onneksi kyseessä oli päätepysäkki, joten ehdittiin hyvin päästä junasta ulos. Aikaa ei kuitenkaan ollut niin paljoa, että olisin ehtinyt alkaa houkutella Oonaa ja treenaamaan sen kanssa noissa kyseisissä portaissa. Hetkeä olisi vaikeuttanut myös jatkuvasti sulkeutuva junan ovi, jota olisi pitänyt tietyin lyhyin väliajoin availla napista painamalla. Päästiin sillä kertaa helpommalla vain kiertämällä toiselle ovelle, jossa portaat olivat Oonaystävällisemmät. Olisi hyvä, jos pääsisimme tutustumaan myös korkeisiin ritiläportaisiin paremmin, mutta se ehkä vaatisi jo VR:ltäkin jonkinlaista joustoa ja erikoisjärjestelyitä. Myöhemmin keksin, että laittamalla esimerkiksi jonkinlaisen kankaan peitteeksi portaille, olisi ehkä koiran saanut tulemaan ne muitta mutkitta alas. Täytynee seuraavalla kerralla testata. Onneksi junavaunujen uudistumisen myötä lemmikkivaunut ovat nykyään hyvät. Käsittääkseni niissä on ainakin suurimmassa osassa nyt matalalattiat, joten aremmatkin koirat saadaan kyllä junaan ja ulos :)